Taide jää mieleen -hanke on kevään aikana muuttunut suunnitelmasta käytännön museotyöksi. Kevään neljän tapaamisen aikana olemme kokeilleet erilaisia tapoja olla nykytaiteen äärellä. Speed of Darkness -näyttelyn tilateokset ovat johdatelleet tutkimaan valon ja ajan vaikutusta omaan elinympäristöön. Työpajatilassa kokemukset ovat muuttuneet yhteiseksi valoteokseksi. 

Ohjaajan on helppo tarkistaa ja tarvittaessa uudelleen ohjata toimintaa, sillä hankkeeseen osallistuva työyhteisö antaa hyviä eväitä menetelmien arviointiin. Pienieleinenkin palaute rohkaisee jatkamaan yhteistyötä, sillä se on merkki siitä, että ryhmä kokee hankkeen omakseen ja haluaa omalta osaltaan edesauttaa sen onnistumista. Työyhteisölle ei ole yhdentekevää, millä tavoin sen hyvinvointiin puututaan.

Hyvinvointivaikutusten saavutettavuuden kannalta osallistujien vaikuttamisen halu on tärkeää. Mikäli ryhmä ei kokisi olevansa osallinen hankkeen tavoitteiden ja menetelmien määrittelyssä, olisi tuloksia mahdoton saavuttaa. Hyvinvointia ei voi määritellä, saati tuottaa, yhteisön ulkopuolelta käsin. Työyhteisö on hyvinvointinsa asiantuntija, joten on tärkeää kuunnella, miten se kokee yhteistyön vaikuttavan vointiinsa.

Osallistujien kommenttien mukaan museokäynnit ovat irtiottoja työasioista. Tapaamisella on aikaa ja tilaa tasata hengitystä ja keskittyä työyhteisönä olemiseen, mihin työpaikalla on niukasti resursseja. On silminnähtävää, että ryhmän saapuessa taidemuseoon aamupäivän työt ovat läsnä mielissä ja kehoissa. Kiire ja kärsimättömyys alkavat kuitenkin karista, kun huomio kiinnittyy taiteen äärellä olemiseen ja kokemusten sulattelemiseen. Ajan juoksu unohtuu eikä iltapäivän kulumista ehdi huomaamaan. Kiireen tuntu katoaa, kun olemista ei ohjaa se, mihin seuraavat kaksi tuntia riittävät. 

Työstä irtautuminen ei aina ole kepeää ja vaivatonta. Rutiineista irtautuminen edellyttää tutuista ajattelutavoista luopumista ja uudelleen orientoitumista. Ennakko-olettamukset eivät välttämättä päde nykytaiteen epätasaisella maaperällä liikuttaessa. Välillä arkiymmärryksen rajoja koetellaan. Nykytaide houkuttelee koluamaan sellaisetkin nurkat, jotka jäävät tavanomaisesti pimentoon. Nurkkien nuohoaminen voi tuntua tarpeettomalta maailmassa, jossa tulostavoitteet ohjaavat melkeinpä kaikkea tekemistä. Kannattaako tuhlata aikaansa sellaisiin kysymyksiin, joihin ei löydy yksiselitteistä vastausta? Tai joihin voi vastata vain uusilla kysymyksillä? Kehä tuntuu joskus loputtomalta. Turhautumista saattaa kuitenkin helpottaa tieto siitä, että vastaukset löytyvät usein vasta näyttelytilan ulkopuolelta.

Tutuista kaavoista ja olettamuksista irti päästäminen ravistelee myös työyhteisön roolijakoa. Hierarkiat eivät päde samalla tapaa kuin työpaikan kahvihuoneessa. Museoympäristössä ei ole ennakkotietoa siitä, kuinka työtoveri reagoi ja toimii. Vaikka tapaamiselle tullaan työyhteisönä, toimitaan siellä ensisijaisesti tasavertaisina taiteen kokijoina ja museokävijöinä.

Työroolien kariseminen kannustaa kollegan tasa-arvoiseen kohtaamiseen. Uudessa toimintaympäristössä herkistyy huomaamaan tutussa ihmisessä sellaisia puolia, joista ei ole aikaisemmin ollut tietoinen. Toisaalta yhdessä olemiseen liittyy myös jännitteitä. Kun nykytaiteen museoon tullaan työyhteisönä, on tilanne monelle kaikin tavoin uusi. Silloin joutuu pohtimaan niin omaa kuin ryhmänkin suhdetta nykytaiteeseen. Omat reaktiot heijastuvat ryhmään ja päinvastoin.

Kevään mittaan museoympäristö on tullut ryhmälle melko tutuksi. Tästä huolimatta tapaamiselle tuleminen merkitsee ryhmälle joka kerta uudelle altistumista. Läsnäolo vaatii rohkeutta ja heittäytymisen halua. Onnistuneet kokemukset lisäävät luottamusta niin museoympäristöön kuin työyhteisöönkin. Yhdessä otetut askeleet vaativat ponnisteluja, mutta vahvistavat samalla kokemusta siitä, että suunta on yhteinen.