Kun  suomalaisen hyvinvointivaltion 1960-luvulla perustaa luotiin, ohjasi rakentamista resurssiperusteinen hyvinvoinnin määritelmä. Sitä mukaillen on pystytetty ne rakenteet, joihin yhteiskuntamme verrattain tyytyväisenä edelleen nojaa. Viime vuosikymmeninä tapahtunut yhteiskunnallinen murros on pakottanut pohtimaan hyvinvoinnin perusteita uudelleen. Ihminen tarvitsee tänään toisenlaisia eväitä elämästä selviämiseen kuin 50 vuotta sitten. Eritoten henkinen kuormittavuus on lisääntynyt teollisesta tietoyhteiskuntaan siirryttäessä.

Viime vuodet ovat osoittaneet, ettei materiaalinen yltäkylläisyys ole hyvinvoinnin tae. Taloudellista kasvua ja hyvinvointia kuvaavien käyrien samansuuntainen kehitys ei jatku loputtomiin. Taloudellisen kasvun voi väittää jopa vauhdittaneen epäonnista kehitystä: sosiaalisen erisarvoisuuden kärjistyminen ja kilpailun kiristyminen näkyvät henkisen huonovointisuuden lisääntymisenä. Tämä näkyy esimerkiksi työelämässä: sairauspoissaolojen ja työkyvyttömyyseläkkeiden yleisin syy oli 2000-luvulla mielenterveysongelmat.

Mielenterveysongelmat ovat kytköksissä elämän perusprosesseihin: kriisit kehkeytyvät arkisten ilmiöiden, kuten syntymän, kuoleman, kasvun, ihmissuhteiden ja työelämän ympärille. Tästä huolimatta lääketieteteessä on ollut tapana pitää mielen sairaus ja terveys selvästi toisistaan erillään. Diagnostiikan kehittyminen on vienyt sairauksien hoitoa eteenpäin, mutta samalla kaventanut terveyden merkityksen sairauden poissaoloksi.

Mustavalkoinen terveyskäsitys on elämälle vieras: sairaudesta huolimatta ihminen voi tuntea olonsa terveeksi ja päinvastoin. Yksilön kokemuksen ohittaminen johtaa umpikujaan eritoten silloin, kun tavoitellaan henkistä hyvinvointia. Myös potilaan asiantuntijuutta on kunnioitettava, kun kysymys koskee hänen mieltään ja kehoaan. 

Terveyden edistämistyössä on viime vuosina luovuttu sairauskeskeisestä määritelmästä ja omaksuttu näkökulma, jonka mukaan terveys on dynaaminen tila, jota yksilö tuottaa reagoidessaan ympärillä olevaan. Terveys on elämänhallintaa ja toimintakykyä, jota syntyy, mikäli ihminen kokee voimavarojensa olevan tasapainossa arjen haasteiden kanssa. Näkökulmanmuutos on avannut terveyden ja henkisen hyvinvoinnin kulttuurisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia. Se on rohkaissut etsimään uudenlaisia tuen muotoja esimerkiksi kulttuurin parista.

Museot ja muut muistiorganisaatiot tallentavat kulttuurista tietoa niin aineellisessa kuin aineettomassakin muodossa. Niiden kokoelmat eivät ole staattisia varastoja, vaan ihmisen muistiin verrattavia muutoksenalaisia prosesseja. Museot tekevät yhteisön tasolla sitä, mitä muisti tekee yksilön tasolla: tietoa kokoamalla, organisoimalla ja jakamalla ne osallistuvat yhteisöllisen itseymmärryksen tuottamiseen.

Voisivatko museot määrätietoisemmin tuoda sukupolvien lävitse suodattunutta kokemustietoa osaksi terveyden ja henkisen hyvinvoinnin edistämistyötä? Instituutioina ne eivät edusta terveyden tai sairauden asiantuntemusta. Hyvinvointityön näkökulmasta sitä voi pitää myös etuna. Museoympäristössä yksilö otetaan vastaan museokävijänä eikä riskiryhmään kuuluvana, potilaana tai mielenterveyskuntoutujana. 

Hyvinvoinnin edistämistyössä, niin kuin missään muussakaan yleisötyössä, museo ei voi profiloitua ainoastaan kertovaksi osapuoleksi. Sen on kyettävä kuuntelemaan ja ennen kaikkea oppimaan kuulemastaan. Museo elää vuorovaikutuksessa yhteisönsä kanssa ja pyrkii työllään tukemaan sen kestävää kehitystä. Näin ollen myös hyvin- ja pahoinvointi ovat sen toimialaa. Kuinka kulttuuriperintölaitos voisi omalla työllään edistää yhteisönsä hyvinvointia? Voisiko se esimerkiksi toimia solmukohtana, jossa hyvää elämää koskeva luonnontieteellinen ja humanistinen tieto kohtaisivat ja jossa ammattilainen voisi oppia maallikolta?

 

Kirjallisuutta:

Hämäläinen, Timo (2009) Yhteiskunnallinen murros ja henkinen hyvinvointi. Sitran selvityksiä 8, Helsinki.