Taidetauolla

Kotihoitaja vie hoivan asiakkaan luokse. Työ on itsenäistä, sillä kotikäynnit tehdään pääasiassa yksin. Kollega kohdataan palavereissa ja kahvitauoilla, mutta aikaa ja tilaa täysipainoiseen työyhteisönä olemiseen on vähän. Työssä jaksamisen ja viihtymisen kannalta yhteisön tuki on tärkeää myös itsenäistä työtä tekevälle.

Taide jää mieleen -hankkeeseen osallistuvien kotihoitajien reitteihin ilmestyi helmikuun alussa ylimääräinen mutka. Vuoden loppuun saakka heidän polkunsa risteävät kerran kuukaudessa nykytaiteen museossa. Kun yksikkö kokoontuu iltapäivänmittaiselle "taidetauolle", siirtyy huomio hoivan kohteesta sen antajaan.

Uudessa ympäristössä työyhteisöllä on eri tavalla tilaa hengittää. Yhdessä oleminen on välittömämpää, kun tekemättömät työt eivät muistuta itsestään samalla tavalla kuin työpaikalla. Töiden jättäminen ja museoon lähteminen kesken työpäivän saattaa toisinaan tuntua myös vaikealta.

Nykytaiteen museo on työpaikan stressitekijöistä vapaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi toimintaympäristönä neutraali ja jokaiselle samalla tapaa saavutettava. Toisille museo on vieras ja etäinen. Toisille se taas on tuttu ja helposti lähestyttävä. Koko työyksikölle suunnatun toiminnan suunnittelussa on kunnioitettava osallistujien erilaisia suhtautumistapoja ja motivaation asteita. Nykytaiteen annostelu ei saa ylittää kenenkään sietokykyä.

Taidetauolla kokeillaan luovia tekemisen tapoja ja etsitään vaihtoehtoja päämäärähakuiselle suorittamiselle. Luova prosessi on muodoltaan avoin. Lopputulosta ei voi määritellä etukäteen, vaikka prosessia ohjaisikin tavoitteellisuus. Tekemisen tahtia ei voi sanella ylhäältä päin: nopeus tai hitaus määritellään tekijän ehdoilla. Kun työelämän kiivas tempo huimaa, voi luovuudesta löytää inhimillisen avun.

Totutuista suhtautumistavoista luopuminen vaatii uskallusta. Rohkaiseva ilmapiiri syntyy, kun tekemistä ohjaavat selkeät suuntaviivat. Vaikka lopputulos onkin tuntematon, on lähtökohtien oltava ryhmän yhteisesti hyväksymät. Kun jokainen tietää, mitä tekee ja ymmärtää, miksi tekee, on luovalle prosessille ominaisen epävarmuuden ja keskeneräisyyden sietäminen helpompaa. Sujuva vuorovaikutus ohjaajan ja ryhmän välillä on taidelähtöisen tekemisen perusedellytys. 

Myös ryhmähenki ja työtoverien keskinäinen tuttuus rohkaisevat kokeilemaan omien kykyjen kantavuutta. Yhdessä uskaltaminen ja uuden kokeminen voivat tiivistää yhteishenkeä entisestään. 

Tuttuus voi toisinaan myös ylläpitää osallistumista rajoittavia rakenteita. Työyhteisön, kuten minkä tahansa muunkin yhteisön, vuorovaikutusta ohjaa sisäinen hierarkia. Jäseniltä odotetaan tietynlaista käyttäytymistä. Tällaiset ennakko-odotukset saattavat syödä uskallusta ja rohkeutta ilmaista itseä. 

Taiteen kyllästämässä toimintaympäristössä järjestys saattaa kuitenkin järkkyä: totutusta poikkeavat tekemisen tavat voivat kanavoida ryhmädynamiikkaa uusiin uomiin. Näkökulman muutos voi nostaa työyhteisöstä esiin ominaisuuksia, joille ei työpaikan arjessa ole aikaisemmin ollut tilausta.

Nykytaiteen museo ei ole ainoastaan taiteen ja katsojan kohtaamispaikka. Se voi myös kannustaa työtoverin avoimempaan kohtaamiseen.

Kirjallisuutta:

Brandenburg von, Cecilia (2003) Kuvataide työhyvinvoinnin ja tykytoiminnan tukena. Uusia näkökulmia ja käytännön esimerkkejä. Työturvallisuuskeskus, Helsinki.

Taiteesta työhyvinvointiin?

Hyvinvointi koskettaa ihmiselämää monelta kantilta. Aineellisten tarpeiden ohella olemistamme ohjaavat myös henkiset tarpeet. Kulttuuri, kuten taiteet ja tieteet, antavat muodon ihmiselle luontaiselle maailmassa olemisen tavalle, yritykselle ymmärtää ympärillä olevaa ja omaa paikkaansa siinä. Sosiaalipolitiikan dosentti, THL:n tutkimusprofessori Marjatta Bardy kutsuu tätä ”maailmaan orientoitumiseksi”. Hänen mukaansa maallistuvassa maailmassa taiteiden merkitys henkisten tarpeiden tyydyttämisessä korostuu. Taide tekee tilaa emotionaaliselle eläytymiselle ja moraaliselle oivaltamiselle, jotka rationaalisen ajattelun ylikorostuessa tulevat helposti ohitetuiksi. (Bardy 2010, 40 – 43.)

Taiteen ja hyvän elämän kosketuspinnat tuntuvat ilmeisiltä. Sektorirajat ylittävässä yhteistyössä kaivataan kuitenkin arjen ymmärrystä yleispätevämpää tietoa kulttuurin hyvinvointivaikutuksista. Boinkum Benson Konlaan toi väitöstutkimuksellaan (2001) aihetta koskevaan tieteelliseen keskusteluun pohjoismaista näkökulmaa. Ruotsalaisiin väestö- ja elintapakartoituksiin nojaten Konlaan osoitti, että toistuva museoissa, konserteissa, elokuvissa ja taidenäyttelyissä käyminen edistää hyvinvointia ja ennustaa tilastollisesti eloonjäämistä. Kulttuuripalveluita aktiivisesti käyttävät elävät siis pidempään kuin henkilöt, jotka eivät näin tee. Tilastotietoon pohjaava tutkimustulos kannustaa kulttuurilähtöiseen hyvinvointityöhön, muttei kerro esimerkiksi sitä, mihin taidenäyttely- ja museokäyntien myönteiset terveysvaikutukset lopulta perustuvat.

Terveysvaikutusten tieteellisen todentamisen haasteista huolimatta kulttuuri on kotiutunut hyvinvointipalveluihin. Lukuisat hankkeet ovat kartuttaneet käytännön kokemusta esimerkiksi taidelähtöisestä toiminnasta, jossa draaman ja valokuvaamisen kaltaisia luovia tekemisen tapoja sovelletaan yksilöllisen ja yhteisöllisen kasvun alustana. Taidelähtöiset menetelmät ovat löytäneet tiensä myös työelämään. Uusia tukimuotoja kaivataan, kun rakennemuutokset horjuttavat hyvän työelämän perustuksia. Muutostahdin kiihtyessä ja epävarmuuden tihentyessä työn ja sen tekijän suhdetta on hyvä tarkastella tuoreista näkökulmista. Voisiko taide avata ovia terveellisempään työelämään? Voisiko se ravistella luutuneita ajattelemisen tapoja ja toimintamalleja? Taidekasvattaja ja taideterapeutti Cecilia von Brandenburgin mukaan taide voi parhaassa tapauksessa tuoda pehmeämpää arvomaailmaa työelämän kovaan ytimeen. Hänen mukaansa taiteellisella tekemisellä voidaan rakentaa työpaikoille sellaista liikkumatilaa, joka mahdollistaa työntekijöiden henkisen elpymisen ja virkistymisen. (Von Brandenburg 2008, 29 – 31; von Brandenburg 2007, 184 - 186.)

Kun taidetta sovelletaan työelämän tarpeisiin, sitä ohjaavat muut kuin taiteelliset päämäärät. Mikäli taiteen tarkoitus typistetään viihtyvyyden, hyvinvoinnin tai terveyden tavoitteluksi, kadottaa se terävimmän kärkensä. Pia Strandmanin mukaan soveltavuus tulisikin nähdä esittämistapaan ja muotoon liittyvänä käytännön seikkana, eikä niinkään taiteen sisältöä ohjaavana vaatimuksena. Hän kyseenalaistaa termin ”soveltava” tarpeellisuuden taiteesta puhuttaessa ja muistuttaa, että aikamme taiteelle on muutenkin tyypillistä perinteisistä esittämisen muodoista uloskasvaminen ja arjessa operoiminen. (Strandman 2007, 162 – 163.)


Työajalla museoon

Taide jää mieleen -hanke tuo kotihoitajan työajalla nykytaiteen museoon. Taiteen äärellä vietetyt iltapäivät mahdollistavat työyksikön kiireettömän yhdessä olemisen ja mielekkään tekemisen työpaikan ulkopuolella. Helmikuun tapaamisilla ryhmä on tutustunut valo- ja tilataiteen näyttely Speed of Darknessiin, jossa valoa, heijastavia pintoja, liikkuvaa kuvaa ja interaktiivista mekaniikkaa yhdistelevät installaatiot muuttavat näyttelytilat kokonaisvaltaisiksi, katsojan läsnäoloa vaativiksi ”taidetilanteiksi”. Installaatiot tulevat todeksi kohtaamisissa, jotka liikuttavat niin kokijaa kuin teostakin.

Nykytaide ei anna lupaa mekaaniseen suorittamiseen, vaan kiskaisee kokijan keskusteluun. Vuorovaikutus vaatii pysähtymistä, mikä puolestaan rytmittää työelämää tervetulleella tavalla. Vastavuoroisuuden toteutuminen ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Toisinaan nykytaide saa aikaan tuskastumisen ja riittämättömyyden kaltaisia passivoivia tunteita. Näyttelytilassa oleileminen ja taiteelle altistuminen eivät aina vaikuta mielialaan kirkasvalolampun tavoin. Jotta taide voisi jäädä mieleen, on mieli avattava ja taiteelle tehtävä tilaa.

Taide jää mieleen -hankkeessa tätä taiteen tilaa tuotetaan osallistujalähtöisesti. Tapaamisilla etsitään itselle sopivia välineitä taiteen tilan hahmottamiseen ja haltuunottamiseen. Tämä tapahtuu esimerkiksi nykytaiteen tekniikoita ja kerronnan keinoja kartoittamalla. Kielellisiä ja kuvallisia työskentelytapoja kokeilemalla etsitään keinoja oman kokemuksen ilmaisemiseen ja jakamiseen. Yhdessä rakennetusta taiteen tilasta voi parhaimmillaan tulla yhteenkuulumisen ja luottamuksen solmukohta, joka rohkaisee oman äänen kuuluvaksi tekemiseen ja toisen kuuntelemiseen.

Taide jää mieleen -hankkeen tavoitteena on tukea osallistujien yksilöllisiä hyvän (työ)elämän projekteja avaamalla vaihtoehtoisia väyliä nykytaiteen kohtaamiseen ja työyhteisönä olemiseen. Yhteistyön tulokset tuodaan museovieraiden nähtäviksi marraskuussa 2012, kun museon Aboa Vetus & Ars Novan Omatila-galleriassa avataan hankkeen tiimoilta tuotettu näyttely. Taide jää mieleen -blogi elää projektin rinnalla ja avaa vuoden mittaan kurkistusaukkoja hankkeen arkeen. Samalla se tarjoaa alustan nykytaiteen ja hyvän työelämän yhteentörmäysten ja -sulautumisten synnyttämälle pohdinnalle.


Kirjallisuutta:

Bardy, Marjatta (2010) Hyvinvoinnin moniulotteisuus. Teoksessa Kolmannella lähteellä. Hyvinvointipalveluja kulttuurin, liikunnan ja nuorisotyön aloilta. Toim. Nelli Koivisto et al. Teatterikorkeakoulu, Helsinki.

Brandenburg von, Cecilia (2007) Taide ja työhyvinvoinnin edistäminen – tehokkuusajattelua vai elämänlaadun parantamista? Teoksessa Taide keskellä elämää. Toim. Marjatta Bardy et. al. Nykytaiteen museo Kiasman julkaisuja; 106. Like, Helsinki.

Brandenburg von, Cecilia (2008) Kulttuurin ja hyvinvoinnin välisistä yhteyksistä. Näköaloja taiteen soveltavaan käyttöön. Opetusministeriön julkaisuja 2008:12.

Hyyppä, Markku T. & Liikanen, Hanna-Liisa (2005) Kulttuuri ja terveys. Edita, Helsinki.

Konlaan, Boinkum Benson (2001) Cultural experience and health. The coherence of health and leisure time activities. Umeå University Medical dissertations, New series No. 706.

Liikanen, Hanna-Liisa (2010) Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia. Ehdotus toimintaohjelmaksi 2010 – 2014. Opetusministeriön julkaisuja 2010:1.

Strandman, Pia (2007) Taiteen soveltavaa käyttöä? Teoksessa Taide keskellä elämää. Toim. Marjatta Bardy et. al. Nykytaiteen museo Kiasman julkaisuja; 106. Like, Helsinki.